Kite koe Aotearoa!

Perjantai 28.11.2014 klo 6.20 - Jaana"

Kello on 16 ja olemme Aucklandin lentokentällä odottamassa koneen lähtöä Shanghaihin, jossa vaihdamme Helsingin koneeseen.  Olemme olleet tiistai-illasta tähän aamuun asti lypsykarjatilalla Te Awamutu -nimisen kaupungin lähellä ja nettiyhteys on ollut välillä hyvä ja välillä huono, mutta päivitystä en ole onnistunut tekemään.

Takana on lähes 4000 ajettua kilometriä ja tuhansia muistoja sekä iPadissa lähes 800 kuvaa. Reissu on ollut yhdellä enlanninkiliesellä sanottuna awesome.  Se, mitä ollaan täällä koettu, on jotain sellaista, että sitä täytyy vielä sulatella pitkään. Kaikki on mennyt tähän saakka hienosti, kun matkatavaratkin saatiin suhteellisen nopeasti mukaamme.  "Tappioksi" voidaan laskea ainoastaan se, että vuokraamamme henkilöauton yhden renkaan pölykapseli oli irronnut jossain vaiheessa ja jouduimme pulittamaan siitä 25 NZD.  

Viimeiset päivät tosiaan olimme Lindyn ja Michaelin lypsykarjatilalla.  Lindy työskentelee maissituotannon asiantuntijana yhtiössä, joka vuokraa viljelijöiltä peltoa ja viljelee niillä sitten maissia ja viljaa.  Suurimmasta osasta kasvustoista tehdään säilörehua, mutta osasta korjataan jyväsato.  Lindyn tehtävänä on huolehtia viljelysmaiden vuokrauksessa ja hän suunnittelee myös kaikki viljelytoimenpiteet.  Pääsimme keskiviikkoaamuna hänen mukaansa maissipeltoja kiertämään.  Yhtiö tosiaan tekee kaiken kylvöstä korjuuseen ja joka maissipellon jälkeen Lindy ilmoitti toimenpiteet, joita lohkolle tehdään.  

Michaelin tehtävä on arkisin yhdessä kahden työtekijän kanssa pyörittää yli 400 lehmän karjatilaa.  Keskiviikkona oli Lindyn syntymäpäivä, hän täytti 33 vuotta ja Michael on muutaman vuoden vanhempi. He ovat neljä vuotta pitäneet lypsylehmiä siten, että he omistavat lehmät ja maanomistaja pellot ja rakennukset ja voitto jaetaan puoliksi.  Tosin tänä vuonna he olivat ostaneet tilasta kolmanneksen.  Lindy on kotoisin maatilalta, mutta hänen vanhempansa ovat myyneet tilan pois, joten kummankaan kotitila ei ollut kyseessä.  

Koska molemmat ovat kovasti kiinni työssään, Lindy on halunnut aloittaa tämän helpers -hostin.  Sitä on kestänyt vasta vajaa vuoden ja tänä aikana heillä on ollut lähes kolmisenkymmentä helpersiä.  Isäntämies kuulemma ei ole kovin innostunut tästä ja työt ovatkin pääasiassa puutarha- ja kotityötä.  Ensimmäisenä päivänä harvensimme liian tiuhaksi päässyttä mansikkamaata ja toisena päivänä minä leikkasin nurmikon ja Juha muutaman pensaan.  Juha kyllä pääsi sitten auttamaan lehmien juottoputkiston siirtämisessä.  Siihen liittyy myös muutaman karkuun päässeen mullikan perässä juoksemista melko jyrkällä laitumella.  Lindy tekee pitkää päivää, kumpanakin päivänä hän tuli vasta kuuden jälkeen kotiin.

Kanatilalla olimme saaneet maistaa uusiseelantilaista kermaista limencelloa, joka oli tosi "yammya".  Iltapäivällä lähdimme saalistamaan tätä ja kun sitä sitten löytyi paikallista Alkosta, ostettiin sitä sitten kotiinkin tuotavaksi.  Koska Lichfieldiin ei ollut pitkä matka, päätimme vielä käydä tervehtimässä Mariaa ja Jimiä.  

Olen jo pariin kertaan kertonut, ettei tilan löytyminen ollut helppoa.  Saimme myös vihjettä, että kannattaisi yrittää Ayshire Association in New Zealandin kautta.  Olin yhdistyksen toiminnanjohtajan kanssa kirjeenvaihdossa ja hän laittoikin yhdistyksen kotisivuile ilmoituksen, että epämääräinäen suomalainen keski-ikäinen viljelijäpari haluaisi työskentelemään uusiseelantilaiselle tilalle.  Vaikka sitä kautta ei tärpännytkään, halusin muistaa Pamiakin suomalaisella tuotteilla ja piipahdimme tänään vielä yhdistyksen toimistossa tervehtimässä häntä.  Hamiltonissa oli muutakin mielenkiintoista katseltavaa, mutta Juha saa raportoida siitä.

Täällä Uudessa Seelannissa harvemmin sanotaan bye bye, kun erotaan, vaan "see you", vapaasti käännettynä nähdään taas.  Näin tehdään, vaikka tiedetään, ettei nähtäiskään.  Blogin kirjoituksen otsikko on maoria ja englanniksi se kuuluu "see you New Zealand". Kotiin on todella ihana tulla takaisin, mutta kyllä tänne voisi vielä uudestaankin tulla.  Juha on jo pitkään halunnut kirjoittaa maatalousaiheusen katsauksen, joten lisätään se tähän loppuun.  Kuvasivulle tulee lisää kuvia alkuviikosta.

No aluksi voi todeta että, amazing race on ollut tämä matka. Liikennettä jo sivusin ja maataloudesta tietenkin haluan jotain havaintoja kertoa. Oikeastaan nämä viimeiset päivät ovat saaneet palaset loksahtamaan paikoilleen. Se ei tietenkään ole uutta että karjatalous on pääelinkeino, mutta se on, että lohkokoot eivät kuitenkaan kovin suuria ole. Laitumia syötetään aina päivä kerrallaan ja koska laitumet aidataan tosi pitkäikäisiksi, ei lohkot ole isoja. Isot koneet eivät täällä loista vaan ihan voisi sanoa että suomalaisilla peruskoneillla pärjäisi hyvin. Niinkuin Jaana totesi täällä pyörii konesasemat. Lindynkin työpaikalla oli n.70 työntekijää ja traktorikalustoa ihan omaksi tarpeeksi. Lähinnä Fendt ja John Deere. Hamiltonissa olimme jo piipahtaneet useamman kerran  ja matkalllallakin olimme bonganneet yhden Valtran. Hamiltonissa sitten olikin Valtran maahantuontiliike, jossa kävimme kuvaamassa kotimaisia koneita. Eikä aikaakaan kun aktiivinen myyjä oli jo kimpussamme. Emme kuitenkaan päässeet kauppoihin vaan ainoastaan kehuimme kuinka hyvä traktori heidän myynnissä on.

Näin matkan lopussa haluan tässä kiittää Jaanaa kaikkien luettavana siitä niin suuresta panoksesta ja suunnittelusta tätä matkaa varten. Se panos jolla olen ollut mukana ei olisi riittänyt pitkällekään. Tehtäväni on ollut pyrkiä olla silloin se järjen ääni kun Jaanalle iskee paniikki. Ja voin todeta , että niitä hetkiä ei ole ollut montakaan. 

Otorohanga 24.11.2014

Maanantai 24.11.2014 klo 5.21 - Jaana

Kotisivujen palvelimenvaihto venähti vähän pitemmälle kuin oli ilmoitettu, joten jos luulitte, että nyt on Jaanan kotisivut suljettu rahapulan vuoksi, niin erehdyitte.  Rahaa on kyllä ihan kiitettävästi saatu kulumaan tällä reissulla, niin ei mikään ihme, jos on rahat hieman vähissä.

Täällä kuitenkin ollaan ja viimeistä päivää ennenkuin auto pitää palauttaa.  Lauantai oli todella sumuinen ja sateinenkin.  Käytiin me siellä Mount Taranakin visit Centerissa, mutta vaikka ylhäällä tuhannen metrin korkeudessa oli yllättäen selkeämpää, niin tuuli oli sen verran kova ja ilma muutenkin viileähkö, että päätettiin olla kiertämättä mitään polkuja.  Tultiin takaisin New Plymouthiin ja päätettiin, että nyt ollaan sisätiloissa.  Joten etsittiin keilahalli, jossa sitten sattui olemaan myös hohtominigolfrata.  Niinpä iltapäivä vierähti pelejä pelaillen.  Päätteeksi vielä otettiin yksi erä biljardia eli pool, niin kuin sitä täällä kutsutaan.

Sunnuntaiaaamu valkeni suhteellisen aurinkoisena ja toiveikkaina lähdimme liikkeelle.  Ajoimme toiselle puolelle Mount Taranakia ja nousimme autolla niin ylös kuin mahdollista eli sinne noin tuhannen metrin korkeuteen.  Ja kuinka ollakaan, sen verra pilvet väistyivät, että saimme kivan tuosta tulivuoren huipusta.  Lauantaina olimme saaneet lukea, että tulivuori purkautuu noin 300 vuoden välein, joten seuraavaan purkaukseen on enää vain 60 vuotta.  Me emme kuitenkaan voineet jäädä odottelemaan, vaan oli aloitettava seuraava taival.

Tulimme tänne Otorohangaan, koska tämä on lähin Waitamo Cavesia oleva kaupunki.  Koska ajomatka ei ollut "kuin" 200 kilometriä, valitsemme tien, joka on joskus ollut varmaan valtaväylä eri kaupunkien välillä, mutta uusien nopeiden teiden rakentamisen jälkeen on ikään kuin unohtunut.  Tien nimi olikin osuvasti "Forgotten road".  Tiestä on tehty opaskartta, johon on kerätty tien varrelta erilaisia kiinnostavia kohteita.  Ensimmäinen, jota tavoittelemme, oli vanha tiilitehdas, jonka piipun kerrottiin olevan 30 metriä korkea, katseet etsivät tätä selkeää maamerkkiä.  Tiilitehdas kiinnosti jo siksikin, että myös Olkkalassa, kotikylässäämme on ollut tiilitehdas, jonka piippu on edelleen pystyssä.  Juha muisteli, että sen korkeus olisi 33 metriä.  No, me emme tiilitehdasta löytäneet, ja kun luin opasta vähän tarkemmin, huomasin, että piippu oli purettu ja tiilet myyty.

kahvilla kävimme todella pienessä kylässä, joka oli aivan kuin unohdettu omaan aikaansa.  No se on tehty tietysti turisteja varten, mutta koska nyt ei vielä ole paras turistiaika, olimme lähes ainoat "vieraat" paikalla.  

Tämän jälkeen suuntasimme vielä pienemmälle tielle, joka johti Uuden Seelannin toiseksi korkeimmalle vesiputoukselle.  Tällä tiellä jo lehmätkin kulkivat vapaana, mutta onneksi selvisimme ilman suurempia törmäyksiä.  Luimme ekan tiekuntien väärin ja käännyimme tielle, jonka luulimme johtavan vesiputoukselle.  Mutta sitten kun piti jo alkaa aukaisemaan laitumien portteja, alkoi heräämään epäilys, että ollaankohan nyt oikealla tiellä ollenkaan. 

Vähän aikaa harhailtuamme löysimme oikean paikan, mutta piti sinnekin mennä lammaslaitumen poikki.  Vesiputous oli korkeudeltaan reilut 70 metriä, mutta joki laski nopeasti vielä syvemmälle rotkoon, joten näkymät olivat mahtavat.  Vielä parisataa metriä ennen putousta ei olisi voinut aavistakaan millainen näkymä oli edessä.

Tie oli jälleen mutkainen ja mäkinen.  Viimeinen pätkä ennen valtatietä oli hiekkatietä.  Onneksi pahin laskusuunnassa oli päällystetty, joten ei tarvinnut pelätä, että kivien päällä olisi rullattu suoraan laaksoon.

Valtatielle päästyämme olimme jälleen Tasmanian meren rannalla.  Kävimme katsomassa kalliomuodostelmia "Three sisters" ja "Elephant rock", joita pääsee katsomaan ainoastaan laskuveden aikana, jolloin vesi on vetäytynyt rannalta ja kävelemään pääsee merenpohjaa pitkin.  Saavuimme rannalle iltapäivällä puoli viiden aikoihin ja laskuvesi oli tuolloin.  Ketään muut ei kuitenkaan näkynyt, joten mietimme hetken, uskalletaanko lähteä ollenkaan, sillä kävelyä oppaan mukaan oli edestakaisin 30 minuutin verran.  Meillähän ei ollut mitään tietoa, milloin ja kuinka nopeasti nousuvesi tulee.  Päätimme kuitenkin lähteä ja selvisimme reissusta ilman uimista.

Tälle maanantaiaamulle olimme varanneet Waitamon luoliin retken.  En tiedä, mitä päässäni oli liikkunut, kun olin varannut kaikesta kolmesta helpoimmasta retkestä luolissa vietettävän ajan mukaan psimmän reissun.  Ehkäpä siksi, että sen kerrottiin olevan sellainen, jonka pystyi tekemään myös pyörätuolilla.  Meillä kuuluu auton vuokraan ilmainen sisäänpääsy yhdelle sellaiselle 45 minuutin mittaiselle reissulle, mutta olin lukenut jostain, että se alkaa siten, että ensin kuljetaan ahdasta käytävää pitkin.  Ei siis minulle, ahtaanpaikan kammoiselle tarkoitettu.  

Menimme siis lunastamaan lippumme ja ajoimme odottelemaan parin kilometrin päässä olevalle kaivokselle muuta ryhmäämme.  Pikkaisen vielä mietin, että mitenköhän tässä käy.  No, muu ryhmä tuli ja yllättäen siinä oli pari suomalaistakin mukana.  Opas oli oikein mukava pirteä nuori naisihminen. Ensin luoliin laskeuduttiin laajan luolan seiniä myötäileviä kierreportaita ja se osuus oli ihan ok.  Sitten siirryttiin holvikäytävän kautta tippukiviosastolle.  Sitten iski se paniikki ja suoranainen fyysinen pahoinvointi.  Täältä on päästävä ulos ja heti.  Onneksi, siis todella onneksi meitä vastaan tuli edellinen ryhmä, joka oli posistumassa.  Kysyin oppaalta, voinko lähteä sen ryhmän mukana ulos ja kyllähän se sopi.  Sen ryhmän opas oli nuori kaveri, joka kysyi, että halusinko vielä nähdä kiiltomadot, ne ovat kuulemma ihan lyhyen matka päässä.  Vastasin muistaakseni, että niidenhän takia tänne on tultu ja niin sitä siiryttiin vielä muutama kymmenen metriä eteenpäin.  Näin kyllä madot, mutta enpä juuri muista enää sitä näkyä, niin paniikissa olin.  Minä pääsin takaisin maan pinnalle ja Juha sai onneksi jatkaa matkaansa ja hän voi kertoa sitten siitä omassa osuudessaan.  Luolat tai ainakin luolat, joissa on ahdasta (minun mielestäni) eivät siis ole minun juttuni.

Huomenna sitten Aucklandiinm auton vaihto ja muutamaksi yöksi tänne samalle suunnalle.  Menemme 450 lehmän lypsykarjatilalle, mutta siitä sitten myöhemmin.  Juha haluaa lisätä oman osuutensa tähän raporttiin.

Lue lisää »

New Plymouth/ Mt. Taranaki 21.11.2014

Perjantai 21.11.2014 klo 9.44 - Jaana

Wellington on Uuden Seelannin pääkaupunki ja siten hallinnollinen keskus.  Siinä se sitten onkin.  Lähdimme eilen aamupäivällä innokkaina tutustumaan uuden kaupungin nähtävyyksiin kätevästi jälleen holiday parkimme vierestä kulkevalla bussilla.  Vähän aikaa harhailtuamme ja opastusta saatuamme löysimme kaupungissa kulkevan cable carin eli vaijerivetoisen vaunun lähtöaseman.  Se on vuoSesta 1902 kulkenut kaupungin keskusta kaupunkia ympäröivälle kukkulalle.  Huipulla on Wellingtonin kaupungin puutarha, mutta sitä emme nyt kiertäneet.  Syykin oli aika ilmeinen, puutarhassa on korkeuseroa kymmeniä metrejä ja cable carin asema oli sillä korkeimmalla kohdalla.  Hetken aikaa ihailimme maisemia, joimme kahvit ja matkustimme alas kaupungin keskustaan.

Wellingtonissa on Museum of New Zealand eli Te Papa Tongarewa.  Sinne on ilmainen sisäänpääsy ja siellä on kattavasti esillä Uuden Seelannin syntyhistoria, eläimistöä ja muutenkin luontoa esitteleviä kohteita, kuten ulkoalueella sijaitseva Bush area, jossa oli lähes kaikki Uuden Seelannin luonnossa esiintyvät kasvit.  Kaikista mielenkiintoisin oli eläimiä esittävä osasto.  Siellä oli mm. yli 20 metriä pitkä sinivalaan luuranko ja vuonna 1992 tutkijoiden nostama kolmemetrinen katkarapu, uskokaa tai älkää.  Mielenkiintoinen oli myös talo, johon on rekonstruoitu maanjäristys, the earthquake house.  Sisällä olevassa telkkarissa alkaa pyöriä video, jossa näytetään, kun tavarat alkavat tippua hyllyiltä ja samalla pikkuinen talo alkaa täristä, niin että se tuntuu kuin oikealta maanjäristykseltä.  

Mutta siinä se sitten olikin.  Aamulla ilma näytti lupaavasti aurinkoiselta, mutta iltapäivän aikana se oli muuttunut pilviseksi ja erityisesti tuuliseksi.  Meillä oli aika kesäiset vaatteet päällä ja niinpä päätimme pysytellä sisätiloissa.  Museon vieressä oli panimoravintola, jossa kävimme maistelemassa paikallisia oluita ja ottamassa hiukopalaa.  Netistä yritimme etsiä kohteita, joissa voisimme käydä, mutta kaupungista ei juurikaan muuta löytynyt kuin ne, jossa olimme käyneet.  Katsoimme jopa teatterikappaleet, mutta ei niitäkään ollut kuin musikaali Mamma Mia ja pantimiininäytelmä Punahilkka.  Niinpä kävimme ostamassa pelikortit, kaupassa ja takaisin holiday parkiin.  Ilta vietettiin pelaamalla korttia.

Aamulla lähdettiin ajamaan tänne New Plymothiin, jonka lähellä sijaitsee Moint Taranaki tai Mount Egmont.  Se on tulivuori, joka on siis syntynyt vulkaanisesti.  Nähtävyydeksi sen tekee se, että se on lähes symmetrinen pyöreä eikä lähellä ole muita vuoria.  Niinpä näimme sen jo ensimmäisen kerran lähes 60 kilometrin päästä.  Huomiseksi on kyllä luvattu huonoa ilmaa, mutta tarkoitus olisi lähteä vuorella käymään.  Saas nähdä, päästäänkö tai viitsitäänkö lähteä sateeseen kävelemään.

Matkalla tänne käytiin automuseossa, laitan pari kuvaa siitä tuonne kuvasivulle.

Wellington 19.11.2014

Keskiviikko 19.11.2014 klo 10.52 - Jaana

North Island, we're back! Aamulla lähdettiin Nelsonista kymmenen jälkeen ajamaan.  Jälleen vaihtelevia maastoja, taisi kuitenkin olla viimeiset todella jyrkät mutkat.  Täällä,Pohjoissaarella ei niin korkeita vuoria olekaan.  Ihan ei reittivalinnat menneet nappiin, mutta hyvissä ajoissa oltiin kuitenkin Pictonissa, josta lautta Wellingtoniin lähti.  

Stefu, ihan vaan tiedoksesi, että täällä on ainakin kaksi paikkaa, jossa pärjää ruotsilla; se hienompi kahvila Aucklandin Skytowerin juurella ja rekkamiesten kahvila Pictonin lauttarannassa.  Muista paikoista ei ole vielä tehty kartoitusta, mutta noissa paikoissa olen hoidellut asiat på svenska.

Itse lauttamatka oli kuin Viikkarilla tai Siljalla olisi ollut, ainoastaan puolalaista tanssibändiä ja iltapäivätansseja sekä taxfree myymälää jäi kaipaamaan.  Tosin ihmisten ja autojen lisäksi tällä lautalla kuljetettiin sonnipoikia saarelta toiselle.  Siellä ne matkusti viisi aina boksissaan lämpimän auringon paahteessa.  Pitäisköhän vinkata Tallinkille mahdollisesta uudesta bisneksestä?

Tämä holiday park on sieltä tylsimmistä päästä, moottoritien varressa ja eipä juuri muuta mainittavaa.  Ainoa hyvä puoli on, että Wellingtonin keskustaan pääsee kätevästi bussilla ihan vierestä.  Lyhyt päivitys tällä kertaa.

Nelson/Abel Tasmanin kansallispuisto 18.11.2014

Tiistai 18.11.2014 klo 7.23 - Jaana

Ollaan nähty tätä Uuden Seelannin ihmeellistä luontoa niin paljon autosta käsin ja jalan kulkemalla, niin että päätimme ottaa uuden näkökulman.  Abel Tasmanin kansallispuistossa kuljetaan ihmisiä paljon pitkin rannikkoa mitä erilaisimmilla veneillä.  Me kuitenkin valitsimme  katamaraanin tai oikeastaan se valitsi meidät.  Kyseisen firman ilmoitus oli ensimmäinen, jonka näin opaskirjastamme.  Matkaa täältä Nelsonista Kaiteriterin satamaan on lähes 60 kilometriä, joten päätimme lähteä ajoissa.  Matkalla oli kuitenkin taas tietöitä ja mutkaa ihan riittämiin, olimme perillä juuri silloin kun pitikin olla.  Meidät otti vastaan kataramaanipurjehtijan perikuva, jos Juhaa on uskominen.  Saman näköinen kaveri oli kuulemma ollut silloinkin, kun porukka oli ollut Kap Verdellä vastaavanlaisen veneen kyydissä.

Kippati esitteli itsensä ja siinä sitten sivulauseessa totesi, että muuten tuossa veneen vieressä on sininen pingviini ja on erittäin harvinaista nähdä se näin veneestä ja tänään sitten matkareittimme kulkee...Siinä se nyt sitten oli, kauan ja hartaasti odotettu pingviini keskellä kirkasta aamupäivää.  Kunnon kuvaa ei siitä saatu, mutta nyt se on nähty.

Aluksi seilasimme moottorin avulla, sillä tuuli "sammui", oli melkein pläkä, niin kuin eräs tuntemani Seppo sanoisi.  Mutta muutaman hetken kuluttua pääsimme purjehtimaan täysein purjein.  Ja olihan se ihanaa.  Aurinko paistoi, ja oli vain tuulen humina.  Kun menimme lähelle rantaa, saattoi kuulla lintujen laulavan.  Täytyy sen verran tunnustaa, että kun aurinko meni pilveen muutaman kerran, tuuli oli kyllä ihan piristävän raikas.  Sellaisista pasaatituulista emme tänäön nauttineet.

Purjehdittuamme muutaman merimailin tai ainakin jonkun hetken, rantauduimme.  Kyseisessä kansallispuistossa on todella upeita hiekkarantoja, joiden hiekka ei ole valkoista vaan kellertävää.  Ihan kuin joukossa olisi porkkanaa, sellaisia oransseja sävyjä.  Niille rannoille on joko käveltävä polkuja pitkin tai tultava meriteitse.  Koko kansallispuiston päästä päähän kulkevan polun pituus on 51 kilometriä, joten ihan nopsasti sitä ei kävele.  

Lounaan syötyämme emme enää palanneet katamaraaniin takaisin, vaan olimme tilanneet nopeamman kyydin takaisin.  Reilun tunnin lököttelyn jälkeen meidät poimi kyytiinsä venetaksi, joka puolessa tunnissa heitti meidät takaisin lähtöpisteeseen.

Tarkoituksenamme oli käydä vielä katsomassa 170 metriä syviä Harwoods Holeja.  Raikas meri-ilma oli kuitenkin tehnyt tehtävänsä ja koska viimeinen kymmenen kilometriä kapeaa hiekkatietä ja sen päälle vielä 45 minuutin kävely, päätimme siirtää vierailun sitten seuraavaan kertaan.  Onpahan vielä jotain, mitä tulla katsomaan...

Huomenna sitten 100 kilsaa ajo Pictoniin ja lautalle.

Nelson 17.11.2014

Maanantai 17.11.2014 klo 5.14 - Jaana

Saavuimme juuri tänne Nelsoniin, Eteläsaaren pohjoisosaan.  Siellä Suomessa on vielä yö, mutta kun aamulla herääitejä ja avaatte iltapäivälehtien nettisivut, otsikot huutavat, että täällä on ollut valtava maanjäristys.

Me ollaan ainakin hyvissä sielun- ja ruumiinvoimissa, joten meidän puolesta ei tarvitse olla huolissaan.  Maanjäristys on ollut merellä Pohjoissaaren koillispuolella.  Katsoin juuri Uuden Seelannin maanjäristystietoj ja viimeisen kuukauden aikana täällä on ollut 5 yli viiden magnatudin suuruista maanjäristystä ja myös niillä alueilla, joilla me olemme liikkuneet.  Eihän se sitä tarkoita,mittelö niiden suhteen pitäisi olla varuillaan, mutta nyt ei ainakaan ole mitään hätää.

Olimme viikonlopun ajan Fox Glacierilla, jossa oli niin huono sää perjantai-iltana ja lauantaina, ettei edes holiday parkin WiFi toiminut.  Ehdin jo kirjoittaa pitkät pätkät juttua ja yhteys katkesi juuri, kun olin tallentamassa.

Viimeksi olimme lähdössä perjantaiaamuna Arrowtownista pois.  Sieltä oli mahdollisuus tulla pois isompaa tai pienempää tietä.  Juha valitsi sen pienemmän.  Alku oli todella serpentiinimutkaista tietä.  Kun pääsimme huipulle, saimme infoa, että olimme Uuden Seelannin korkeimmalla liikennöitävällä tiellä, reilun 1000 metrin korkeudesta.  Alaspäin tultiinkin sitten melko suoraviivaisesti, 150-200 metriä suoraa tietä, pudotusta tuolla matkalla useampi kymmenen metriä, äkkijyrkkä käännös js uusi lasku.  Kun olimme ohittaneet Wanakan kaupungin, alkoikin sitten ihan uusi maailma.  Olen hehkuttanut teille opasta Natural Wonders of New Zealand, jossa on kerrottu eri reittien varrella olevista luonnonihmeistä.  Tien Wanakasta Haastiin saisi kokonaisuudessaan laittaa tuonne kirjaan, niin kaunis se oli.  Tähän mennessä ollaan ajettu karuissa vuoristoissa, mutt tämän reitin varrella vuoren rinteitä peittivät rehevät metsät.  Välillä tie meni puiden muodostamassa tunnelissa.  Pari kirjan opastamaa paikkaakin käytiin katsomassa.  Ensimmäinen oli Blue Pools, jossa joessa olevassa suvantopaikassa vesi oli täydellisen kirkasta heijastaen vain sinisen valon spektristä.  Toinen oli 28 metrin korkuinen vesiputous.  Haastista eteenpäin ajettaessa metsä muuttui yhä enemmän sademetsää muistuttavaksi viidakoksi.  Ja myös sitä sadetta saatiin.  

Perjantai-iltana saavuimme sitten Fox Glacierille, jossa on vuorten välisessä laaksossa valtava  jäätikkö.  Erityiseksi tämän paikan tekee se, että jäätikön voi nähdä ilman että sille täytyy kiivetä ja se todellakin sijaitsee aivan sademetsän kupeessa.  Mitään muut tuolla ei sitten olekaan.  Katselimme säätiedotusta ja kun lauantaille luvattiin 60 mm vettä, niin päätimme, että lauantaina on turha lähteä kastumaan ja valitsemme kevyen opastetun kierroksen sunnuntaiaamulle.  Hyvä niin, sillä lauantaina oli kaikki retket peruttu.  Me ajoimme meren rannalle, mutta koska sielläkin oli kurja ilma, palasimme takaisin ja teimme reilun neljän kilometrin pituisen järven ympärikävelyn Lake Mathesonin ympäri, mikä tuntui vähän samalta kuin olisimme kävelleet oman mökkijärvemme ympäri.  PAITSI että ainakin viimeksi, kun Moksissa oltiin, ei siellä kasvanut palmuja ja saniaisetkin ovat pari kokoa täkäläisiä pienempiä.  Loppupäivä sitten pideltiin sadetta ja kuunneltiin ukkosenjyrinää.

Sunnuntaiaamu valkeni sitten aurinkoisena.  Olimme päättäneet, että sunnuntain kunniaksi syömme aamiaisen kahvilassa, joten ehdimme vielä ennen kahdeksaa käydä ihailemassa vuoristonäkymiä muutaman kilometrin päässä olevalta näköalapaikalta.

jäätikkökävely aloiteltiin tukikohdassa turvallisuusasioiden läpikäynnillä.  Nykyisin ei jäätiköille pääse enää kävellen, vaan ainoa keino on lentää helikopterilla.  Meidän opastettu retki vei meidät lähelle, mutta ei kuitenkaan kosketuestäisyydelle.  Jäätikkö elää koko ajan ja päivän aikana jää liikkuu 2-3 metriä eteen- tai taaksepäin riippuen säästä.  Viimeksi 16 vuotta sitten jäätikkö oli tullut lähemmäksi kylää lähes 150 metriä.  Aika hurjaa, kun nähtiin, että jääkerroksen paksuus on useampi kymmenen metriä.

Jäätikkökävelyön jälkeen lähdimme suoraan ajamaan Westportiin, jonne on matkaa Fox Glacierilta 300 kilometriä.  Lähdimme kello 12 ja perillä olimme kello18 illalla.  Matkalla pysähdyimme kahdesti; reilun puolen tunnin ruokatauko Hokitikassa ja Punakaikissa pysähdyimme ihailemaan pannukakkukallioita reilun viidentoista minuutin ajaksi.  Muuten tultiin aika tasaisen tappavaa tahtia eli huomaatte, että matkanteko ei täällä Eteläsaarella ole ihan samanlaista kuin meillä.

Illalla varasimme liput Pictonista Wellingtoniin kulkevaan lauttaan.  Keskiviikkona teemme siis paluun Pohjoissaarelle.  Ennen sitä olisi tarkoitus tutustua Abel Tasmanin kansallispuistoon, mutta miten, siitä saatte lukea sitten seuraavassa päivityksessä.

Fox Glacier 15.11.2014

Lauantai 15.11.2014 klo 6.39 - Jaan

Eilen se sitten tapahtui, mitä olen pelännyt koko matkan ajan.  Ensimmäinen suuri konfliktimaiden, jonka seurauksena peitto meni jakoon.  Perjantaiaamuna Juha ilmoitti vakavana, että jos peittoasiaan ei saada ratkaisua, niin seuraukset katstrofaaliset.  En uskaltanut riskeerata mitään, joten suostuttava oli, vaikka en ymmärrä, miten isosta peitosta ei muka riitä meille kahdelle.  Meillä on ollut yksi yhteinen peitto, joka on koostunut pussilakanasta ja sen sisällä olevasta kahdesta täkin tapaisesta.  Meillä on kyllä kaksi tällaista pakettia, mutta toista olemme käyttäneet täyttämään pedin saranapuolella olevaa ihmeellistä koloa.  Otimme kummastakin pussilakanasta toisen täkin täyttämään koloa ja toiset jäivät meille peitoiksi.  Ja Juha on taas onnellinen.  Onneksi yöt ovat lämpenemään päin, kun siirymme kohti pohjoista.

Torstaina emme pitäneet aamulla mitään kiirettä, vaan söimme aamupalan rauhassa ja oli meillä hetki aikaa jutella campingparkissa asuvan ja Arrowtownissa työskentelevän nuoren saksalaismiehen kanssa.  Oli kuulemma tullut töihin tänne, koska kotiseudulla Baijerissa oli liikaa hälinää ja ihmisiä.  Kaveri oli jo aikaisempina iltoina ollut meidän kanssa samaa aikaa syömässä ja vaikutti kovin yksinäiseltä. 

Juha oli jo edellisenä päivänä bongannut hiihtokeskuksen kyltin ja ehdotti, että ajetaan tilaihmeellä sinne.  Tie vaikutti kyllä hieman mäkiseltä, mutta pakkohan sitä on kyydissä istua, kun ei muutakaan voi.  Olihan ne maisemat komeat.  Vuoren rinteellä oli paikka, josta tehtiin tandemliitovarjolaskuja.  Huomasin, että Juhaakin vähän poltteli...

Matkalla Queenstowniin ajoimme sen jokiveneajelupaikan ohi ja yht'äkkiä tilaihmeemme kurvasi sen parkkipaikalle.  Ja eipä aikaakaan, kun Juha oli jo bookannut itselleen veneajelun. Minä jäin tyytyväisenä rannalle kuvaamaan.

Tämän jälkeen jatkoimme matkaa keskustaa kohden.  Vaikka Uusi Seelanti onkin vuoristoinen maa, köysiratoja, joihin siis pääsee ilman suksia ja ympärivuotisesti, ei ole kuin kaksi.  Toinen Quuenstownissa ja toinen Rotoruassa.  Kiipesimme tällä gondoliköydiradalla Bob's Peakille.  Onneksi ilma oli aurinkoinen, joten meillä oli mahtavat näkymät vuorille ja järvelle.

Uuden Seelannin kansallislintu on kiwi ja luulin sen jo kuvanneeni, kun olimme Rotoruassa.  Maria kuitenkin kertoi totuuden, että ei se ollutkaan mikään kiwi, joka on yölintu ja kovin arka ja aika harvinainenkin.  Joten paras paikka sen näkemiseen oli kuitenkin lintupuisto.  Sielläkin kiwit olivat sisällä rakennuksessa, jossa oli hämärä punainen valo ja jossa ei saanut valokuvata eikä metelöidä.  Myöhemmin saimme seurata lintujen ruokintaa ja silloin meille kerrottiin, että kiwi on äärimmäisen arka päivänvalolle, joten todnnäköisyys, että sen luonnossa tapaisi, olisi todella äärimmäisen olematon.hyvä, että saimme nähdä sen edes tarhassa.

Eilinen oli sitten matkapäivä ja tämän reissun parhaimmat maisemat toistaiseksi. Arrowtownista lähdimme nousemaan serpentiinimutkia ylös, Juhalla kun tuntuu olevan outo mielihalu ajella juuri näitä vuoristoteitä.

Queenstown/Arrowtown 12.11.2014

Keskiviikko 12.11.2014 klo 7.51

Täällä sitä ollaan, vaikka edellisestä päivityksestä onkin kulunut muutama päivä.  Mutta jos olette katsoneet Google mapsin satelliittikarttaa, niin on siellä pitkin Eteläsaarta mennyt pieni punavalkoinen piste tuhatta ja sataa eteenpäin.  

Sunnuntaina lähdettiin Christchurchista Ajamaan kohti etelää Dunediin.  Jos ollaan tähän asti nähty mäkissä laitumia ja lehmiä ja lampaita sekä lampaita ja lehmiä, niin nyt sitten onnistuttiin ajamaan Uuden Seelannin Pohjanmaan kautta, tosin ilman niitä latoja.  Tasaista oli silmänkantamattomiin.  Välillä horisontin rikkoi vain puurivistö, joita on on istutettu varmaankin eroosion vaikutusten estämiseksi.  Päivä oli aurinkoinen ja ilma suorastaan väreili.  Matkalla näimme myös viljapeltoja sekä syysrapsia.  Osa viljoista on pakkomielle syksyllä kylvettyä, koska ohra oli jo tähkällä.  Vehnä oli vielä pensimisvaiheessa, mutta sitä voi jo kutsuakin pensaaksi, niin vahvaa ja leveälehtistä se oli.  Joka paikassa oli sadetta käynnissä, joten kai täällä aika kuivaa on ollut.

Ajomatkaa kertyi kolmisensataa kilometriä.  Yritimme matkan aikana nähdä pingviinejä, mutta niiden osalta emme olleet onnekkaita.  Kamarin pienessä kylässä oli kartan ja Vihdin kunnankirjastosta lainatun "The natural wonders of New Zealand" -opuksen mukaan pingviinikolonia.  Menimme sinne ja kymmenen dollarin hintaan per nenu saimme katsoa rakennetuissa pesissä kyhjöttäviä pingviinejä.  Pingviinit viettävät merellä päivän ja saapuvat auringon laskun aikaan takaisin rannalle.  Tästä luonnon omasta showsta olisimme joutuneet pulitasamaan eri hinnan ja odottelemaan monta tuntia.  Joten nostimme kytkintä ja jatkoimme matkaa.  Matkalla oli myös paikka, jossa on luonnon muovaamia pyöreitä kiviä rannikolla.  Sinne oli vapaa pääsy, mutta lyhyempi matka meni ohi ravintolan, jonka omistaja keräsi "vapaaehtoisen" 2 dollarin suuruisen maksun.  Ihan sama kuin mekin ruvettaisiin perimään pääsyä Konialle kipuamisesta.  Kokeilimme vielä onneamme pingviinien suhteen Shag Pointissa, jossa NwofNZ -oppaan mukaan keltasilmäpingviinit saapuvat rannalle myöhään iltapäivästä.  Ihmettelen vain, mikä hitto vie on myöhäinen iltapäivä, jos ei kello viisi ole.  Ei pingviinin pingviiniä, vain muutama hylje ja luoto täynnä merimetsoja.

Maanantaiaamu alkoi suklaantuoksuisena.  Dunedissa on Cadburyn suklaatehdas ja se järjestää kuulemma ainoana tehdaskierroksia.  Siis enää.  Olen minäkin ollut partiolaisten mukana Fazerin tehtaalla, mutta siitä on jo varmaan kohta neljäkymmentä vuotta aikaa.  Tehtaassa ei saanut kuvata, mutta pihalla oli pari makeata autoa, josta otettiin kuvia.  Kierros kesti puolitoista tuntia ja se oli ihan riittävä aika.  itse tehtaassa ei saatu suklaata syötäväksi, mutta jokaiselle annettiin pieni bag, jota sitten täydennettiin kierroksen aikana.  Kierros huipentui ison siiloon, jossa meille näytettiin 1000 litran suuruinen suklaaputous.  

Tämän jälkeen alkoikin hiukomaan ja löydettiin pizzapaika, jossa puolen metrin pituinen pizza oli tarjouksessa.  Se ja kaksi olutta, taisivat olla ensimmäiset Jimin kotitekoisen jälkeen, maksoivat yhteensä 28 dollaria eli vajaat 20 euroa.  Ollaan yritetty päästä edullisella syömisellä ja panostettu enemmän elämyksiin, siksi joka päiväinen haaste on löytää lounas noin 30 dollarin hintaan.  Aamupala ja illallinen ollaan tehty itse näissä parkien keittiöissä.

Iltapäivällä oli vuorossa neljän tunnin junakiertomatka ylös vuoristoon.  Junarata on aikoinaan rakennettu kutakaivosten tarpeisiin, mutta on sitä pitkin muutenkin päässyt pitkälle sisämaahan päin.  Matkasimme vanhoissa vaunuissa.  Matkalla olevat maisemat olivat todella hienoja.  Takaisin Dunediin palasimme vasta illansuussa.

Tiistaiaamuna heitimme hyvästit Tyynelle valtamerelle ja suuntasimme sisämaata kohden.  Eipä aikaakaan, kun alkoi tulla tutut merkit siitä, että korkeampia maastoja kohti ollaan menossa.  Mutkat sen kun jyrkkenivät.  Dunedista lähtiessä päivä oli kaunis, mutta kun päästiin tasangolle, joka NwofNZ:in mukaan on Uuden Seelannin kuivin paikka, kohtasimme saderintaman.  Tuuli oli myös aika navakka ja tilaihmeeme on hieman herkkä tuulelle.  Mutta hyvän kuskin ansiosta siitäkin selvittiin.

Olemme majoittuneet Arrowtowniin, joka on 15 kilometriä Queenstownista.  Tämä on kuulemma yksi must-paikoista, mutta ehkä on hieman pettynyt olo.  Tämä on selkeästi kaikkein eniten turisteille tarkoitettu paikka tähän mennessä. Queenstownin viehätys on Lake Wakatipu, joka on ilmasta katsottuna s-kirjaimen muotoinen.  Vuoret ovat täällä jo kahden kilometrin korkuisia ja sen huomaa ilmanalastakin.  Sen lisäksi, että täällä kesäntulo on vähän myöhässä, niin täällä on selkeästi kylmempi kuin muualla.  Tänään oli vain yksitoista astetta "lämmintä".  Kävimme höyrylaivaristeilyllä, jonka koneisto oli kaikkien katsottavissa ja hiiliä lapiointiin uuniin ihan vanhanaikaisesti lapiolla.

Matkaväsymys iski, kun joka toinen päivä on ajettu ja joka toinen päivä ollaan yritetty kokea erilaisia juttuja.  joten päätimme olla täällä kolme yötä tavanomaisen kahden sijasta.  Tämä Arrowtown on huomattavasti Queenstownia aidompi kylä.  Tämäkin on ollut kultarynnistyksen aikaan merkittävä paikka ja osa pääkadulla olevista rakennuksista on 150 vuoden takaa.  Täällä on myös kiinalaisten kaivostyöläisten kylä.

Aamulla, kun ajettiin Queenstowniin, niin ajettin jokiajelupaikan ohi.  Jokia täällä Uudessa Seelannissa riittää.  Jos haluaisi käydä jokaisella jokikävelyllä, niin pysähtyä saisi viidentoista minuutin välein.  Isot joetkin ovat olleet aika kuivia, mutta täällä ylempänä vettä virtaa ihan mukavasti.  Jokiajelussa mennään 6 tai 8 hengen kumiveneissä tyrät rytkyen pitkin jokia hidastan ehkä hieman koskien kohdalla, ainakin kuvien perusteella.  Kysyin Juhalt, jos hän haluaisi kokeilla moista. Ei kuulemma halunnut.  Nyt aurinko alkaa painua mailleen, joten on aika lähteä kokkaamaan ruokaa ja valmistautumaan jälleen kylmään yöhön.  Onneksi meillä on se lämppäri.  Lisään kuvia huomenna.

Christchurch 8.11.2014

Lauantai 8.11.2014 klo 9.27 - Juha

Toinen päivä täällä valkeni poutaisena. Jaanasta on tullut esille uusi radikaali puoli, ei talon valtaaja vaan tämän kapean hiacen sängyn. Saan siis nukkua äärimmäisen kapeassa kolossa selkä autonseinää vasten. No huumorit sikseen. Olimme päättäneet lähteä tutustumaan paikalliseen maaseutumarkkinohin. Eikun ensimmäinen bussi keskustaan ja sieltä toisella kaupungin laidalle idylliseen puistoon jonka kävelytien varteen pystytetyt kojut meitä tuli vastaan. Siellähän sitten oli maistiaisiaja monenlaista tarjottavaa heti syötäväksi tai mukaan otettavaksi. Meidän reppuun laitettiin hyvänmakuista itsetehtyä salamimakkaraa.

Marrkinoilta suuntasimme kävellen kasvitieteellisen puutarhaan. Jouduimme kulkemaan paikallisen urheilukeskuksen kautta ,jossa oli paikallisten rugbikerhojen turnaus meneillään. Jäimme katselemaan tuota "älytöntä menoa", sillä olen nyt yrittänyt tämän reilun kadenviikon ajan päästä selville mikä tuon pelin tarkoitus ja säännöt ovat. Täytyy todeta ,että   ymmärtämykseni ei riitä. Kaikki näyttää olevan sallittua.

Kasviteteellisessä kasvukausi ei ollut vielä aivan parhaassa loistossa mm. Ruusut olivat vasta aukeamassa mutta kyllä muuten oli kaikenlaista mielenkiintoista katseltavaa. Varsinkin purossa uiskentelevat sorsat olivat muhken kokoisia. 

Kokopäivää emme kuitenkaan saaneet puutarhassa kulumaan vaan näimme mainoksen Air forcen museosta. Ei kun bussiin ja parinkymmenen minuutin ajomatka ja oltiin museossa. Siellä sitten oli esillä Uuden- Seelannin ilmavoimien kalustoa vuosien varrelta. Jaanaa ei ehkä paikka niin kiinnostanut , mutta pari konetta täytyy mainita eli Dakota ja Spitfire, joka tosin nähtiin hallin perällä, koska siellä oli joku tapahtuma johon oli juuri sopivasti tehty kattaus meidän ja koneen väliin, harmi. Siihen päivä sitten kuluikin ja palasimme ruokakaupan kautta  majapaikkaamme.

Christchurch 7.11.2014

Perjantai 7.11.2014 klo 8.58 - Jaana

Aamulla lähdettiin poutaisessa, mutta ei kovin aurinkoisessa säässä ajamaan Kaikourasta kohti Christchurchia.  Koska tavoitteena on nähdä monta erilaista paikkaa, niin valitsemme sen pienemmän tien takaisin.  Sen, jonka pelkäsin olevan kovin mutkikkaan ja mäkisen.  Mutta ei sitten ollutkaan.  Tie kulki suurimmaksi osaksi vourten välisessä laaksossa.  Matkalla pysähdyimme ottamaan kuvia tuon tuostakin.  Tämä tien varrella oli lammastilojen lisäksi saksanhirvitiloja, joissa kyseisiä eläimiä kasvatetaan aidatulla laitumilla.  Juha otti yhdeltä laitumelta kuvan, mutta hirvet olivat aika kaukana.

Eteläsaarella sijaitsee Uuden Seelannin korkein vuori, jonka korkeus merenpinnasta on 3754 metriä.  En vielä tiedä, käymmekö siellä. Todennäköisesti.  Tänään kuitenkin kävimme katsomassa Mt. Lyfordia, jonka korkeus on 1747 metriä.  Siis kaksi kilometriä vähemmän kuin tämän saaren korkeimman vuoren ja sekin näytti jo korkealta.  Näin keväällä siellä ei tietenkään ollu mitään toimintaa.  Matkalla näimme kuitenkin samantyyppisiä loma-asuntoja, mitä Suomessa voi nähdä Ylläksellä tai Levillä tai vastaavassa hiihtokeskuksessa.  Alhaalla isomman tien varressa oli kahvila, jossa joimme kahvit.  Juha kysyi kahvilassa olleelta tytöltä, mikä aika on ruuhkaisin ja tyttö vastasi, että "talvi".  Sitten kuitenkin lisäsi heti perään, että hän on ollut täällä vain reilun kuukauden.  Oli kuulemme kotoisin Tsekeistä.  Taitaa olla monen nuoren naishenkilön toivemaa, Aucklandissahan tapasimme ruotsalaistytön.

Matka sujui hyvin.  Vähän ennen Christchurcia otettiin navigaattori käyttöön.  Hyvin osasi opastaa meidät perille.  Tarkoituksella valittiin campervan parki, joka on lähellä keskustaa, niin päästään bussilla tai taksilla.  Tästäkin menee bussi suoraan keskustaan.

Kun varasin autoa kesän alussa Kilroy Travelista, niin minua palvellut nuori nainen varoitteli, että Christchurchin keskusta on surkeassa kunnossa vuoden 2010 maanjäristyksen jäljiltä.  Ja vaikka maanjärjistyksestä tulee kuluneeksi tässä kuuss neljä vuotta, jälleenrakennus on todella vasta alkamassa.  Esimerkiksi keskustan isot ja korkeat hotellit olivat pystyssä, mutta käyttökiellossa sortumisvaaran takia.  Laitan keskustasta kuvia tuonne kuvasivulle.  Maan toiseksi suurimman kaupungin keskusta on todella kuollut. Kaupat olivat konteissa.  Töitä riittää vaikka kuinka monelle rakentajalle.  Tässäkin parkissa asuu monta raksamiestä.

Huomenna mennään Farmers' marketeille ja kasvitieteellisen puutarhaan.  

Tuula kysyi, ovatko vuoret yhtä jylhät täällä kuin Norjassa.  Minun täytyy tunnustaa, että en ole nähnyt Norjan vuoria, mutta Juhan mielestä vuoret eivät olisi täällä niin jyrkkiä kuin Norjassa.   Mutta lumihuippuisia ne täälläkin on.  Ja Hannele, ei käyty uimassa.  Hyvä, kun laivan sisällä tarkeni olla ja meillä oli pitkät kalsarit jalassa ja villakäsineet.  Juhalla oli kyllä lämmin, mutta se johtui siitä merisairaudesta, silloin kuulemma kehon lämpötila nousee.

Helena, sinä varmaan saisit hjärtslaagin, jos näkisit mitä mössöä täällä syödään.  Eilen meillä oli purkista valmista spaghettia ja jauhelihaa paistettuna siihen joukkoon.  Mahdollisimman vähällä astiamäärällä pyritään selviämään ja mahdollisimman täyttävää.  Ravintolassa syöminen on täälläkin melko kallista, joten omilla eväillä on tultava toimeen.  Huomenna meinataan keittää perunoita, mutta ne on niin isoja, että kokonaisina ne ei mahdu mihinkään meidän kattiloista, vaan täytyy puolittaa.  Toivottavasti huomenna on paljon maistissa tarjolla.

Kaikoura 6.11.2014

Torstai 6.11.2014 klo 6.32 - Jaana

Eilen ei ehditty kuin lyhyesti päivittää aamulla kuulumiset.  Lennettiin siis Chrstchurchiin hakemaan tämä tilaihmeenä, Mighty Jackpot nimeltään.  Tämä on tällaiseksi rekeilyautoksi rakennetu Toyota Hiace.  Auton hakemisessa kesti parisen tuntia, mutta heti kun saatiin auto alle, ajettiin tänne Kaikouraan, Eteläsaareen itärannalle.  Tästä kun suuntaa suoraan itään, saapuu Chilen rannikolle.  Ollaan  Tyynen valtameren rannalla.  Aluksi tie näytti talaisesta ja mukavalta, mutta sitten tulikin kyltti vastaan, joka kertoi, että ollaan tiellä, joka on Alpine Pasific Highway.  Vaikka koko merkitys ei ole tullut vieläkään ehkä täysin ymmärrettyä, tulimme hyvin pian näkemään, että Alpine todella tarkoittaa vuoristoista.  Tie kiemurteli aikamoista spaghettia alaspäin.  Maisemat olivat kyllä huikaisevia.  Yritin ottaa kuvia, mutta eivät ne jälleen kerran tee oikeutta luonnossa näkyvälle.

Tilaihmeelle saatiin varattua paikkanleirintäalueelta ja jostain kumman syystä Juha on hymisteelyt tuosn tuosta Samulin Edelmanin kappaletta "karavaanari on kaikkien kaveri".  Tilaihmeessä on jääkaappi, pistorasiat esimerkiksi puhelimen ja tabletin latusta varten.  Myös petivaatteet ja astiat, kuten retkituolit ja -pöytä kuuluu hintaan.  Yöksi lasketaan taso, jonka päällä on patja ja siihen sitten vain sijastaan vuode.

Leirintäalue on todella siisti ja täällä on uudehkot suihku- ja vessatilat sekä keittiö, jossa voi kokata ruokaa.  Tilaihmeessäkin on pieni kaasupoltin, mutta sitä ei kyllä kannata käyttää, jos muuta on saatavilla.  Hauskaa huomata, että emme ole vanhimmasta päästä tälläisia campervanilaisia, vaan tälläkin hetkellä on kummallakin puolella eläkeläisiä.

Syy, miksi tulimme tänne Kaikouraan, on Juhan toive nähdä valas luonnossa.  Kaikoura on ainoa paikka Uudessa Seelannissa, jossa voi bongata valaita.  Delfiinejä ja hylkeitä sekä pingviinejä on muuallakin, mutta valaita vain täällä.  Vähän aikaa nieleskelimme, kun näimme valasretken hinnan, mutta tämäkin on niitä "once in lifetime" -juttuja.  Eikun Visa vinkumaan.

Yö tilaihmeessä sujui jollain lailla.  Yö oli aika kylmä, mutta onneksi otimme lisähinnasta pienen lämppärin, jolla sisälämpötila saatiin pidettyä siedettävänä.  Yöksi ikkunoihin vedetään telttakankaiset verhot eteen, joiden on tarkoitus suojata kai vedoltakin, mutta yhden ikkunan eteen oli kyllä pistettävä tyyny suojaksi.

Valasretki oli vasta iltapäivällä, joten aamupäivällä oli aikaa käydä katsomassa hylkeitä, jotka makoilevat kaiken kansan ihmeteltävä kylän eteläisellä rannalla.  Sinne pääsi kätevästi autolla.  Näimme jo heti parkkipaikalta kivien päällä lekottelevat hylkeet.  Kun yritkimme laskeutua alas rannalle johtavia rappusia, huomasimme ne varatuiksi.  Päätimme kiertää toista kautta, katso kuvasivuilta syy.

Iltapäivän alussa sitten lähdimme valasrekelle.  Aika oli ilmoitettu 12.45, mutta vasta kello 13.15 meille alettiin kertoa turvallisuusohjeita ja kyseltiin myös kovasti kysymyksiä merisairaudesta.  Tämän jälkeen siirryttiin bussilla satamaan ja siettä sitten Korkeasaaren lautan kokoiseen veneeseen.  Jo heti alkuvaiheessa merenkäynti oli aika kovaa, eikä kestänytkään kovin kauaa, kun ensimmäiset alkoivat voida pahoin.  Minä pelkäsin etukäteen, että aloin voimaan pahoin, mutta ei siinä sitten niin käynytkään, päinvastoin suorastaan nautin tyrskyissä.  Juha ei sen sijaan ollut kovin iloisen näköisen, mistä lie johtunut.  Seilattiin siellä tuulisella merellä toista tuntia ja aina välillä meidät päästettiin tähyilemään ulos ja sen jälkeen taas sisälle istumaan.  Etsintä kuitenkin kannatti, sillä viimein sitten näimme valaan köllöttelemässä meren pinnalla.  Lopuksi se sukelsi näyttäen meille kauniin pyrstöevänsä. Saimme kuvattua sen videolle.  Olisi tietysti toivonut, että valas olisi näuttänyt meille kaikki muukin showtemppunsa, kuten hyppäämisen etc., mutta hyvä näinkin.  Nyt on sitten korkattu Tyyni valtameri.  

Huomenna lähdetään takaisIn kohti Christchurchia.  Siellähän oli muutama vuosi sitten paha maanjäristys, eikä kaupunkia ole vielä kokonaan korjattu den jäljiltä.  Täytyy mennä muistuttamaan itseään siitä, että on onnea asua seudulla, jota eivät sellaiset luonnonvoimat koettele.  Juha haluaa välttämättä ajaa takaisin toista reittiä, joka on more Alpine Pasific Trangle.  Jee!!!!?

Auckland 5.11.2014

Tiistai 4.11.2014 klo 20.35 - Jaana

Nyt seuraa pikapäivitys.  Ollaan tällä hetkellä Aucklandin lentoasemalla ja kone Christchurchiin lähtee tunnin päästä.

Eilen aamulla jouduttiin yllättäen vielä auttamaan ja nyt ihan vain me kaksistaan keräsimme kananmunat alkuun ja sitten lajittelimme ne.  Tilan työntekijän Anthonyn lapsi oli joutunut onnettomuuteen ja jouduttiin tuomaan lastensairaalaan tänne Aucklandiin asti.  Sen verran saimme eilen tietoa, ettei hengenvaaraa ollut, mutta vakavalta se joka tapauksessa kuullosti.  

Muuten eilinen menikin sitten matkustaessa ja järjestelyjä hoitamassa.  Nyt meillä on istumapaikat takaisin päin tultaessa sekä Air New Zealandin että Finnairin koneeseen.  Sillä erolla vain, että Finnairilla ne maksoi 40 euroa ylimääräistä. 

Oltiin yötä tässä lähellä lentokenttää.  Ja varattiin vielä kolmeksi viimeiseksi päiväksi henkilöauto.  Joillekin olen kertonut, että meillä oli hieman vaikeuksia löytää tilaa, kun kukaan ei vastannut meidän sähköposteihin Patersoneja lukuunottamatta.  Ihan loppuvaiheessa saimme kuitenkin sähköpostia yhdeltä lypsykarjatilalta ja olemme menossa sinne kahdeksi päiväksi.  Ihmeellistä kuinka tämän pienen tabletin kautta pystyy hoitelemaan asoita noin vain.  Rahaa se kyllä vie...

No niin, nyt koneeseen ja tilaihmettä hakemaan.  Ja lopuksi...viikonlopun sää: aurinkoista ja lämpöä lähes 25 plusastetta.

Lichfield 3.11.2014

Maanantai 3.11.2014 klo 5.09 - Jaana

Täällä eteläisellä pallonpuoliskolla alkaa päivä kääntyä kohti iltaa.  Viimeiset tehtävät täällä Lichfildin Poultry Farmilla ovat siis käsillä.

Jim lähti tänä aamuna Aucklandiin toimittamaan munia.  Huomenna hänellä on perinteisesti vapaapäivä, koska Melbournessa Australiassa on suuret laukkakisat ja jos muistatte, Jim on asunut Australiassa 13 vuotta.  Niitä laukkakisoja seurataan täällä Uudessa Seelannissakin innolla jostain suurelta screeniltä ja sinne Jimkin suuntaa kisoja seuraamaan.  

Aamupäivällä pakattiin taas munia.  Toinen munankeruukone ei meinannut lähteä toimimaan, joten vähän jännitettiin, joudutaanko keräämään käsin munat.  Mutta onneksi sähkömiehen puhelimitse antamien ohjeiden perusteella Maria sai koneen toimimaan ja niin kaikki munat saatiin pakattua.  Munanpakkauksen yhteydessä päivystetään myös myymälää ja tänään tuli pienimuotoinen ruuhka, kun kolme asiakasta tuli yhtä aikaa.  Tai yhdessä autossa oli äiti ja tytär, jotka molemmat tulivat ostoksille.  Äiti kysyi, että minkä maan lippu on liehumassa.  Vastasin, että Suomen lippuhan se on.  Äiti sanoi heti tyttärelleen, että tämä oli ollut oikeassa.  Yhtenä päivänä muuten yksi mies kysyi aika vihaisesti, että mitä sinä annoit rahasta takaisin.  Olin vahingossa sanonut, että tässä teille kolme EUROA takaisin, kun tarkoitin dollareita.  

Käytiin tänään Te Waihau -nimisellä joella kävelemässä.  Maria haluaa aina näyttää paikallisen joen kaikille helperseille.  Ja olihan siellä kaunista.  Joen vesi on kristallinkirkasta ja väri vaihteli sinisestä vihreään.  Lisäksi joessa oli pieni koski, jossa oli vesiratas.  Laitan kuvia tuonne kuvasivulle.

Jokikävelyn jälkeen kävimme Putarurussa pienessä juustomyymälässä, joka valmistaa myymänsä juustot.  Saimme maistiaisia eri juustoista ja mukaan tarttui valkohomejuusto, jossa oli mukana mustia tryffeleitä.  Se oli aivan eritysen hyvää.  Tämän jälkeen kävimme kahvilla Grazy Cow -kahvilassa.  

Jos ihmettelette, miksi kirjoituksissa on paljon kirjoitusvirheitä, niin näiden kotisivujen oikolukuohjelma tekee ihan sitä, mitä itse haluaa.  Ja mihin haluaa.  Koettakaa saada kuitenkin selvää.

Lichfield 2.11.2014

Sunnuntai 2.11.2014 klo 0.38

Eilen sitten vaihtui kuukausi ja ensi kuun jälkeen ollaan jo uudessa vuodessa.  Niin se aika vaan rynnimällä menee eteenpäin.  Eilen täällä oli todella hieno keväinen päivä.  Aurinko paistoi ja pohjoistuuli helli.  Niinpä aamun munanpakkauksen jälkeen meidät suorastaan häädettiin pois jonnekin muualle.  Eipä siinä muut voinut kuin ottaa auto alle ja lähteä käymään jossain.  Ollaan käyty lähimmässä isossa kylässä muutaman kerran, mutta siitä huolimatta ajettiin harhaan ja päädyttiin tälle samalle isolle tielle kylän toisella puolella, vaikka piti suunnata länteen.  Uuden alun jälkeen pääsimme vihdoin oikealle tielle.  Ja mitkä maisemat sieltä avautuivat eteemme.  Vihreää laaksoa toisensa jälkeen, lehmiä ja lampaita laitumella.  Tämä maa on todella kaunis eikä vain joistain kohdista, vaan ihan joka paikasta.  Otettiin muutama kuva, mutta ei sitä voi millään tallentaa kameralle.  Yrittäkää edes kuvitella.

Kohteena meillä oli Maungatautari -vuori.  Vuorella on aidattu luonnonhoitometsä, jota pidetään pedoista vapaana.  Ihailimme niin kovin maisemia, että kun hälyttävästi olimme ajaneet lähes tunnin, ryhdyimme pohtimaan, että kyllä nyt ollaan ajettu ohi.  Maria oli kovasti selittänyt, että luonnonpuistoon käännytään oikealle, mutta vaikka kuinka kytättiin tien oikeaa laitaa, niin ei me mitään opastetta oltu nähty.  Käännyttiin sitten takaisin tulosuuntaan ja ajettin taas melkein Putaruruun asti.  Melkein tuli riita.  Olin mennessä ja tullessa huomannut pienen kahvilaa osoittava kyltin ja muistin, että Maria oli sanonut puiston Visitor Centerissa olevan pienen kahvilan.  Päätimme kokeilla sitä tietä ja niinhän sitä sitten osuttiin oikeaan paikkaan.  Saimme kartan alueella olevista poluista sekä 32 NZD maksettuamme muovisen lätkän, joka avadi meille portit.  Eka portti ihan normaali, mutta toinen oli aika vinkeä häkki.  Laitan siitä kuvan.  Juha sanoi, että hänelle tuli ihan Jurassic Park -elokuvan tunnelmat, kun menimme portin läpi viidakkoon.  Puistossa oli palmuja, saniaisia, valtavia puita, liaaneja ja lintuja.  Saimme kuvaston puistossa oleskelevista linnuista, mutta  emme nähneet kunnolla kuin yhden, äänekkään gaga (äännettään gägä).  Muuten vain kuulimme eri lintujen ääntelyä.

Puistossa oli myös puinen, 16 metriä korkea torni, johon kiipeämällä pääsi puiden latvuston tasalle.  Käytämme tornissa kiersimme lyhyimmän lenkin, koska siihen vihreyden määrään alkoi yksinkertaisesti turtua.  Paluumatkalla pysähdyimme vielä isolla padolla ottamassa kuvia.  Nämä maorinkielisiä nimet ovat hauskoja.  Tällä matkalla ylitimme Huihuitana -nimisen puron.

Kävimme takaisin tullessa Putarurussa supermarketissa.  Patersonit ovat kovia kokkaamaan, kumpikin itse asiassa.  Eilen saimme lounaaksi Jimin tekemiä uppomunia.  Lounas täällä koostuu leivästä ja sen päälle laitettavista kinkusta, juustosta, salaatista, tomaatista ja kurkusta.  Ensimmäisenä aamuna, kun otin kinkut ja juustot aamiaispöytään, Maria sanoi, että ne ovat tarkoitettu lounaalle. Saisimme kuitenkin ottaa niitä, jos haluaisimme.  Ollaan kuitenkin syöty lähes samaa kuin muutkin eli paahtoleipää voilla ja hillolla.  Minä tosin olen leikannut vihanneksia oman leipäni päälle.  

Marian toiveena on, että helpersit kokkaisivat jotain.  Minä tein viime maanantaina raparperipiirakan, täällä sitä käytetään enemmän vihanneksen tapaan.  Juha halusi tehdä munavalkokastikkeen, jota tarjotaan yleensä uusien perunoiden kanssa.  Etsin kaupasta uusia perunoita, mutta ei niitä vielä löytynyt.  Löysin kuitenkin pienen pussin hyvin ohutkuorista perunaa, joka muistutti uutta perunaa.  Olivat muuten melko kalliita.  Puolen kilon pussi maksoi 5 NZD eli noin 3 euroa.  Salaattia varten ostin sinihomejuustoa ja se vasta kallista olikin.  ihmeteltiin, että miten näin voi olla, mutta Uuden Seelannin maitotuotteet menevät ulkomaille vientiin kuin kuumille kiville.  Tämä näkyy uususeelantilaisen kuluttajan pussissa kovina hintoina kotimaassakin.  

Juhan menu oli siis perunat munakastikkeella ja jälkiruoaksi lettuja.  Hyvää oli ja Patersonitkin söivät hyvällä ruokahalulla.  Ehkäpä jossakin uusiseelantilaiseesa perheessä tehdään jatkossakin kyseistä kastiketta.

Tänään on ollut peruspäivä.  Aamupäivällä pakattiin munia ja lounaan jälkeen kuskattiin kananlantapusseja myyntipisteeseen.  Juha pääsi ensimmäistä kertaa ajamaan Kubotaa. Huomenna onkin sitten viimeinen kokonainen päivä täällä Lichfieldissä.  Käymme Marian kanssa jokikävelyllä, meille tuli aikataulumuutos sen suhteen. Toivotaan, että huomenna on hyvä ilma.  Tänään aurinko paistaa, mutta tuuli on kylmä.

Lichfield 31.10.2014

Perjantai 31.10.2014 klo 6.31 - Jaana

Viikko on vierähtänyt täällä kanatilalla ihan itsestään.  Olen kirjoitellut näitä blogeja aina iltapäivisin, kun meillä ei enää ole työvelvoitetta.  Samalla olen kuitenkin päivystänyt myymälää.  Yllättävän paljon tässä poikkeaa asiakkaita ostamassa pääosin munia.  Kun aiemmin kirjoitin, että munia pakatessa on hankala valita, mikä lähtee tilalta myyntiin ja mikä myydään tilan omassa myymälässä, niin myynnissä on esimerkiksi likaisia munia ja rikkinäisiä munia ja ne myydään yleensä päivän aikana loppuun.  Munia ostetaan täällä 30 tai 20 kappaleen pakkauksissa.  Myymälässä on myös 12 ja 6 munan pakkauksia, mutta niitä ostaa todella harva.  

Tänään oli siivouspäivä.  Maria antoi Juhalle sadevaatteet ja pesurin sekä käskyn pestä talo ulkoapäin.  Minä pyyhin talossa pölyjä sekä imuroin.  Paikallinen imurikin on aika hauska kapistus.  Se on sellainen varsimallinen, jossa moottori on siinä varressa.  On muuten melko painava liikuteltava.  Mahtaa kaikilla uusseelantilaisilla naisilla olla kunnon hauikset.

Juha sai pestä terassinekin ja yht'äkkiä pesurista meni paineet.  Yksi vaihde oli mennyt pois päältä eikä vain Patersoneilta, vaan myös naapurin Henriltä.  Paikalla kävi kaksi sähkömiestä, mutta todennäköisesti syytä ei yhden vaihteen häviämiseen löytynyt mistään.  Ymmärsin, että Henri kävi vähän kuumana, maito kun piti saada jäähdytettyä ja se tapahtuu osittain suoraan maasta tulevan veden avulla.  Vähän myöhemmin, kun oli jo paremmalla tuulella, kuittaili Juhalle, että heti kun Juha ryhtyi hommiin, kylä pimeni.  Työ saatiin tehtyä ja nyt on terassikin puhdas.  Minä auttelin Mariaa vielä kasvimaalla kitkien rikkakasveja, mielipuuhaani siis.  

Lounaalla Judith kysyi, että annetaanko pikkuiselle tyttölampaalle nimi.  Jim vastasi, että sillähän on jo nimi "meat sauce", mutta Maria ei halunnut vielä antaa nimeä sille.  Kyllä se pikkuinen on aiheuttanut jonkin verran eripuraa perheessä.  Jim oli sitä mieltä, että karitsa viedään emänsä luo, kyllä luonto tikanpojan puuhun ajaa.  No, päivällä se sitten vietin muiden lampaiden kanssa samalle laitumelle, josta lampaat nyt pääsevät onneksi suojaan.  Emä tökki koko ajan tätä yksinäistä pois, joten kai sitä on ruokittava, muuten Jim jää ilman meat sauceaan.  Mentyksi nimetty karitsa saa sentään olla lajitovereidensa kanssa, vaikka emä ei sitä hyväksykään.

Mieli alkaa pikkuhiljaa jo kääntyä ensi viikkoon, jolloin lennetään Christchurciin hakemaan auto.  Auton vuokraan kuuluu vapaa pääsy tässä aika lähellä oleviin kiiltomatoluoliin.  Tankkasin netistä, miten sinne luolaan mennään.  Lupaavasti nettisivuilla mainostettiin, että "matkasi alkaa kulkemalla kapean ja matalan käytävän halki".  Olen jo ylittänyt itseni nousemalla hissillä korkeaan torniin ja ajamalla vasemman puoleisessa liikenteessä kylmiltään.  Saas nähdä, voitanko ahtaan paikan kammoni ja menen niihin luoliin. Huomenna Maria vie meidät jokikävelylle.

Lichfield 30.10.2014

Torstai 30.10.2014 klo 5.59 - Jaanaq

Täksi aamuksi Maria oli hälyttänyt naapurin lypsykarjatilan isännän Henrin näyttämään meille tilaansa.  Lehmät oli tältä aamulta lypsetty ja saimme nähdä vain tyhjän lypsyaseman sekä ruokintapaikan.  Molemmissa rakennuksissa oli kalteva lattia ja molemmat olivat rakennettu betonista.  Ei lypsyasemalla eikä maitohuoneessa kummassakaan näkynyt kaakelia tai muuta helposti puhdistettavaa pintaa missään.  Lypsyasemalla oli 40 paikkaa kahdessa rivissä ja yksi ihminen aloitti lypsyn kello 4.30 aamulla.   Kuuden aikaan tuli toinen auttamaan, jos vain ymmärsin oikein.  Kahdelta ihmiseltä koko lypsy olisi kestänyt vain puoli tuntia lyhyempään. Lypsyasemalla oli myös aika jännä tapa tunnistaa kiimassa olevat lehmät.  lehmillä on mahassa jokin lähetin, joka reagoi siihen, että kiimassa ollessaan lehmä syö paljon vähemmän.  Lypsyn jälkeen tällaiset lehmät ohjataan erilliseen karsinaan, josta ne viedään astutettavaksi.  Tietokone tunnistaa myös utaretulehduslehmät.  Tällä tilalla lehmät poikivat kahdessa erässä vuoden aikana, kun yleensä lypsyssä on 1,5 kk tauko, jona aikana kaiki lehmät poikivat.  Kiimoja siis synkronoidaan.

Ruokinta perustuu pitkälle laiduntamiseen.  Henrin tilalla annetaan lisäksi väkirehua appeena.  Keskituotos on 8000-8500 kg/lehmä/vuosi.  Maidon hinta on 5 dollaria, mutta meille jäi epäselväksi miltä määrältä.  Ukrainan kriisi on vaikuttanut tännekin niin, että maidon hinta on pudonnut hetkessä monta kymmentä prosenttia.  Sitten lähdimme katsomaan Henrin veljen karuselliasemaa.  Se oli sen mallinen, että lehmät peruuttivat lypsyasemalle.  lypsimet kiinni ja lehmät kulkivat ympyrää ja sitten kun ulosmenoportti tuli kohdalle, niin lehmä oli valmiina turpa menosuuntaan.  Maissia täällä kylvetään parhaillaan.  Henri näytti meille myös veljensä kylvökoneen, laitan sen kuvan tuonne kuvasivulle.  Sitten kierrettiin vähän tilaa autolla ympäri.  Pellot ovat täällä tosi mäkäisiä, ei niitä voi millään koneella hoitaa.  En tiedä, miten nurmi uusitaan.  Ehkä samalla tavalla kuin Irlannissa, tekemällä vain täydennyskylvöä. Kysyimme myös, onko tilalla koskaan harkittu robottilypsyä.  Henri kuitenkin kertoi, että Uudessa Seelannissa on tehty kokeita ja että robottilypsy ei sovellu tällaiseen pääosin laiduntamiseen perustuvaan kasvatukseen.  Lehmiä tilalla on 450 ja peltoa 118 hehtaaria.  Lauantaina kysyin yhdeltä toiselta maidontuottajasta, onko täällä oltava tietty peltoala yhtä lehmää (=lannanlevitysalaa) kohden ja ymmärsin, että yhtä peltohehtaaria kohden saa olla vähän yli 5 lehmää.

Koska täällä on niin avointa, on aika vaikea selittää, että meillä pellot ja metsät vuorottelevat.  Suomessa ei oikein missään ole tällaista paikkaa.  Sitten on vaikea selittää, että on meilläkin mäkisiä peltoja, mutta ei näin korkeita eikä näin syviä laaksoja.

Henri on 54 -vuotias, mutta on silti jo luovuttanut tilan johtamisen vävypojalleen ja tyttärelleen.  Tytär odottaa vauvaa, joten tällä hetkellä ei osallistu tilan töihin, mutta sekin jäi vähän epäselväksi, osallistuuko hän tilan töihin muulloin.  Mariahan on tällä kanatilalla oikea työkone, mutta lauantaina tapaamamme matotilallisen vaimo sanoi huolehtivansa kodista ja lapsista.

Meidän työtehtävämme tänään oli laittaa kuntoon tila, johon tuodaan pikapuoliin tipuja kasvamaan.  Laitettiin vesiastiat paikoilleen, sitten levitettiin purua ja lopuksi levitettiin irrallisia vesiastioita sekä ruokinta-astioita.  Lisäksi ollaan päivystetty myymälässä ja Juha heitti Marian Putaruruun hakemaan korjaamolla ollutta kuormuria, onhan hän jo kokenut vasemmalla kaistalla ajamisessa.  Ai niin, tuo lampaan ruokinta on jäänyt meidän tehtäväksemme.  Onneksi se on jollain lailla oppinut juomaan tuttipullosta, niin ettei sentään mahaletkua enää tarvinnut laittaa.

Huomenna tulee kuluneeksi viikko siitä kun tultiin tänne.  Ollaan koettu paljon kaikenlaista, mutta on tässä ollut luppoaikaakin.  Juha varsinkin on joutanut Jimin kanssa katsomaan telkkaria. Pitkään aikaan ei kyllä olla menty nukkumaan niin aikaisin kuin täällä, yhdeksältä viimeistään.  Silloinhan kello on Suomessa aamupäivällä kello yksitoista.

Eilen muuten tehtiin sellainen havainto, että aurinko nousee täälläkin idästä ja laskee länteen, mutta keskipäivällä paistaa suoraan pohjoisesta.

Lichfield 29.10.2014

Keskiviikko 29.10.2014 klo 5.04 - Jaana

VAROiTUS! Tämä kirjoitus sisältää surullisen tarinan.

Patisonit kasvattavat lampaita ja nautoja omaan tarpeeseen.  Maanataina uuhi, jonka oletettu  poikima-aika oli jo kaksi viikkoa sitten, synnytti kolme karitaa.  Eläinlääkärikin kävi paikan päällä auttamassa.  Maanantai-ilta oli täällä hyvin sateinen ja kylmä.  Maria olisi halunnut viedä lampaat sisälle, mutta Jim oli sitä mieltä, etä kyllä ne pärjäävät ulkona.  Tiistaiaamuna Maria oli iloinen, sillä kaikki karitsan olivat saaneet imeä emäänsä.  Tiistai-iiltana oli taas kylmä ja sateinen ilma ja kaksi karitsaa värjötteli omenapuun alla ilman emääänsä.  Tänä aamuna Maria toi sitten kaksi karitasa pyykkihuoneeseen todella huonossa kunnossa olevina. Emä ei kuitenkaan ollut suostunut imettämään niitä.  Tilan työntekijä Judith toi vuohenmaitoa, joilla sitten ruokittiin molempia.  Toinen karitsosta ei kuitenkaan selvinnyt.  Toinen on kuitenkin nyt iltapäivästä jaloillaan ja vaikuttaa yllättävän vireältä.

Muuten päivä on ollut hyvin tavallinen.  Minä pakkasin munia ja Juha auttoi Jimiä rakentamaan uuden aitauksen.  Juha teki viime kevättalvella reilu 100 kuutiota kuitupuuta, joten ehkä osaa käsitellä moottorisahaa.  Jim oli kuitenkin ollut vähän nahkea antamaan sahaa Juhalle.  Juha oli kuitenkin näyttänyt, että tolppien pää (ovat aika paksuja) kannattaa sahata hieman vinoiksi, jotta vesi valuu pois.

Muutenkin ollaan hieman ihmetelty käytäntöjä täällä.  Munia ilmeisesti toimitetaan kolmena päivänä viikossa.  Edellisenä päivänä soitellaan puhelimella läpi asiakkaat.  Mietimme, että paljon helpompaa olisi hoitaa asia sähköpostilla, mutta ehkä tähän puhelimella soittamiseen liittyy myös hieman PR:ää.  Pidetään suhteita yllä.  

Huomenaamulla päästään tutustumaan naapurin lypsykarjatilaan.  Eilisessä paikallisessa Maaseudun Tulevaisuudessa oli juttu maidontuottajasta, joka aikoo rakentaa 24 robotin navetan.  Tulee maksamaan 22 miljonaa NSD, joten ihan pienestä projektista ei siis ole kyse.  Kaveri oli juuri myynyt edellisen tilan, jonka oli saattanut tekniikaltaan paremmalle tasolle.  Täällä maatilan omistaminen on silkkaa bisnestä.  Kyseisessä lehdessä onkin paljon maatiloja myytävänä.  Ja isoja.  Pitäisiköhän ostaa.

Rotorua 28.10.2014

Tiistai 28.10.2014 klo 8.22

Täällä Lichfieldissä on ilta ja olemme juuri tulleet takaisin tilalle vietettyämme koko päivän Rotoruassa.  Tilalta on matkaa sinne noin 60 kilometriä.  Lähdimme aamulla aurinkoisessa ilmassa ajamaan, mutta kun saavuimme Rotoruaan, oli taivas pilvessä.  Ilma oli kuitenkin melko lämmin.

Maorit ovat Uuden Seelannin alkuperäiskansaa tai ovat tulleet tänne kuitenkin ennen valkoihoisia.  Tulivuoren purkaukset 1880 -luvun loppupuolella pakottivat maorit muuttamaan asuinpaikkaa ja he asettuivat sitten Rotoruaan.  Kävimme iltapäivällä Whakarewarewa -nimisessä kylässä, jota mainostetaan "the living Maori Village".  Vanhojen kuvien mukaan kylä on ollut asuttu pitkään ja kyllä osassa pienistä taloissa asuttiin vielä vakituisesti.  Näimme myös maorien esityksen, jossa näytettiin kiinteästi heidän kulttuuriin kuuluvia asioita, kuten 'haka', maorisotilaiden näyttävä rituaali.  Siihen kuuluu kovaa huutoa, uhkaavia elkeitä ja silmien pyöristämistä oikein avonaiseksi.

Useat paikannimet ovat täällä vielä maorinkielisiä, kuten esimerkiksi Putaruru, joka on kunta, jossa tila sijaitsee.  Pohjoissaari, jolla nyt olemme, on maoriksi Te Ika a Maui. Valkoihoisethan ovat tulleet tänne muualta.  Isäntämme Jim on syntynyt Englannissa ja hän on tullut Australian kautta tänne.  Maria on syntynyt täällä, mutta vanhemmat ovat tulleet Hollannista.  Ehkäpä perheen lapset tuntevat itsensä uusiseelantilaisiksi.  

Takaisin kuitenkin tämän päivän retkeen.  Aamulla olimme museossa, jossa oli hieno läpileikkaus maorien historiasta.  Laitan tuonne kuvasivulle kuvan toteeminaamioista, joita käytettiin pelotteluun.  Museon jälkeen kävimme polynesialaisessa kylpylässä, jossa oli lämminvesialtaita.  Aloitimme 36 -asteisesta ja päätimme 42 -asteiseen, joka oli ihan liian kuuma.  Sieltä kun nousi niin ihan alkoi päätä huimaamaan.  Iltapäivän kruunasi ruokailu Pig and Whistle -pubissa, jossa ruoka-annokset olivat todella isoja.  Juha tilasi ribsejä ja sai todellakin vain niitä, ison kulhollisen

Juhalta sujui vasemmalla kaistalla ajaminen jo melko luonnikkaasti.  Tosin leveillä paikoilla, kuten parkkialueilla, ei aina muista, että sielläkin ajetaan vasemmanpuoleisesti.  Bensan hinta on täällä reilut 2 dollaria litralta, mikä tekee noin 1,30 -1,35 euroa.  

Rotorua sijaitsee vulkaanisella alueella, mikä merkitsee mm. Kuumia lähteitä, lämpimiä mutalampia ja geysirejä.   Rotoruaan ilma oli siis sangen rikkipitoista ja tiedätte, miltä se tuoksahtaa.  Haisevan ilman vastapainona on kuitenkin loputon määrä ilmaista energiaa.  

Lichfield 27.10.2014

Maanantai 27.10.2014 klo 1.05 - Jaana

Viikonloppu meni ihan vauhdilla. Tosin täällä on tänään vielä vapaapäivä, koska on Labour Day, jonka tarkoitus meille kyllä selvitettiin, mutta jota en juuri nyt muista, miksi.  Lauantaina siirrettiin juuri munintansa alkavat kanat, osa lattiakanalaan ja osa häkkeihin.  Se häkkiin laittaminen ei ollut ihan mukavinta puuhaa, mitä elämänsä aikana on joutunut tekemään, mutta onhan niitä häkkikanaloita ollut Suomessakin, joten maassa maan tavalla.  Lattiakanalaan meneville kanoille laitettiin pienestä nippusidettä muistuttavasta muovisesta jutusta merkki jalkaan.  Minä tein sitä hommaa ja Juha oli vastaanottamassa kanoja kanalarakennuksessa.

Joka päivä osa kanoista pääsee laitumelle.  Talon emäntä Maria on aika rivakka, myös opastamisessa, joten vaikka meille kyllä selitettiin kaikki, siitä huolimatta Juha päästi lauantaina kanat väärälle laitumelle. Illalla kun pimenee, niin kanat menevät valon perässä sisälle ja sitten käydään sulkemassa ovet ja luukut.  Tämä on meidän "helpersien" tehtävä.  Tila sijaitsee aivan valtatie 1:sen vieressä ja tilan myymälään poikkeaa asiakkaita tuon tuosta.  Maria on myös hyvin tarkka siitä, että tien pientareella ei heidän puolellaan saa olla roskia.  Niinpä ne käydään joka päivä poimimassa pois.  

Lauantai-iltana poltettiin risuja ja roskia kokon tyyppisessä kasassa.  Illalliselle oli kutsuttu vieraita naapurista.  Myös perheen nuorison ystäviä tuli paikalle.  Ei me tosin Juhan kanssa jaksettu myöhään valvoa, vaan mentiin nukkumaan melko aikaisin.  Parina yönä ollaan herätty keskellä yötä eikä oikein kunnolla olla saatu unta sen jälkeen.  

Sunnuntaiaamuna sitten päästiin pakkaamaan munia.  Se oli sinällään melko siistiä ja helppoa hommaa, tosin oli aika vaikea välillä päättää, mikä muna on hyvä myyntiin ja mikä joutaa tilan myymälään myyntiin.

Eilen lähdettiin myös pelaamaan golfia.  Täällä se ei ole ollenkaan niin jäykkää ja etiketin mukaista kuin miltä se vaikuttaa Suomessa olevan.  Jim lähti pelaamaan niissä kamppeissa, joilla korjasi autoa juuri ennen lähtöä.  Minä olin enemmän seuraneitinä, mutta Juha pelasi Ihan oikeasti.  Onnistui jopa joissakin lyönnissä niin hyvin, että eivät muut meinanneet uskoa, että ei ollut mitään aikaisempaa kokemusta.  Golfin jälkeen sitten mentiin klubitalolle, jossa pelit jatkuivat biljardin, tikan heiton ja oluen juonnin parissa.  Niin hyvin, että kun tuli kotiinlähdön aika, niin sitten ruvettiin vasta katsomaan, ketkäs ovat kuskeja.  Ja arvatkaapas mitä.  Minä ja Juha oltiin ainoat ajokunnossa olevat.  Mitäs siinä sitten, ohjaksiin vain, Juha toiseen ja minä toiseen autoon.  ihan ensimmäistä kertaa koko elämäni aikana ja kylmiltään. Vasemmalla kädellä vaihtaminen on hankalaa, vaikka kaavio on sama kuin meilläkin.

Sää on ollut hyvin vaihtelevaa.  Perjantaina ja lauantaina paistoi aurinko, mutta varjossa on kuitenkin aika viileää ja yhtenä yönä oli pakkastakin.  Eilen oli pilvistä, mutta siitä huolimatta poltin kasvoni.  Nytkin on sateista ja aika vilakkaa.

Huomenna meillä on "vapaapäivä" ja ajattelimme mennä Rotoruaan, joka on maorikulttuurin keskus.  Siellä on myös lämpimiä lähteitä, joissa voidaan lämmitellä. Ihanaa...

Lisään kuvia tuonne kuvasivulle, mutta koska se on melko hidasta puuhaa, tippuu niitä sinne vähitellen.

Lichfield 24.10.2014

Perjantai 24.10.2014 klo 7.01 - Jaana ja Juha

Nyt seuraa sitten niitä todella hyviä uutisia. Emme saaneet matkatavaroita eilen ja mietittiin, että olemmeko tehneet virheliikkeen, kun ostimme bussiliput tänne Lichfieldiin.  Aamulla kävimme kysymässä, vastaanottovirkaijat kertoivat iloisena, että laukut ovat tulossa kymmenen aikoihin. Eipä mitään, bussi oli lähdössä 9.10 keskustasta.  Onneksi yksi järkevä nuori nainen keksi, että eiköhän olisi parasta toimittaa laukut suoraan bussiterminaaliin. Ja siellähän ne olivat.  Tuli mieleen ihan Tuntematon sotilaan sanat, että on vaikea ymmärtää jonkun rakastavan rätei ja lumpui, mutta kyllä ne omat vaatteet on kuitenkin mukavia. 

Nyt ollaan täällä Marian ja Jimin luona. Tilalla on häkkikanoja ja laiduntavia kanoja.  Täällä on myös pieni tilamyymälä, jossa myydään munien lisäksi Marian tekemiä hilloja, jäätelöä ja kokonaisina pakastettuja kanoja.  Tila ei ole iso pinta-alaltaan, mutta kovasti tuntuu olevan työtä. Huomenna tulee kananpoikia, joita me sitten saamme kuulemma rengastaa.  Muuten ei kuulemma tarvitse kanalassa työskennellä, vaan auttaa myymälässä.  Huomenna on myös isot juhlat, koska Uudessa Seelannissa on pitkä viikonloppu ja ainakin yksi perheen lapsista on tulossa käymään. Maria oli tilannut netistä Suomen lipun ihan meidän tulomme kunniaksi.

Sunnuntaina kuulemma lähdetään pelaamaan golfia.  Ei ehkä vaadi niin muodollista pukeutumista kuin Suomessa, ei ole kyllä parhaimmat golfvaatteet mukana. Saas nähdä, monta hole-in-onea tulee tehdyksi.  

No niin saanhan minäkin vuoron kirjoittaa teille. tosin tämä teksti on jo kokenut kolme eri vaihetta kun aina on sitten netti jotenkin simahtanut ettei ole saatu sitä tallennettua, muta kokeillaan. Jaana lupasi aikaisemmin ,että kertoisin tapahtumista Finnairin lennolla. Lyhykäisesti sain lentokapteenilta kutsun ohjaamoon tulla seuraamaan koneen laskua Singaporen kentälle, että silleen. Kiitos kuuluu metsästyskaveri Ramille tuosta palvelusta. Matka on siis lähtenyt vaiheikkaasti likkeelle. Vasemman puoleinen liikenne vaan hieman arveluttaa tulevana kokemuksena.