Ollaan nähty tätä Uuden Seelannin ihmeellistä luontoa niin paljon autosta käsin ja jalan kulkemalla, niin että päätimme ottaa uuden näkökulman.  Abel Tasmanin kansallispuistossa kuljetaan ihmisiä paljon pitkin rannikkoa mitä erilaisimmilla veneillä.  Me kuitenkin valitsimme  katamaraanin tai oikeastaan se valitsi meidät.  Kyseisen firman ilmoitus oli ensimmäinen, jonka näin opaskirjastamme.  Matkaa täältä Nelsonista Kaiteriterin satamaan on lähes 60 kilometriä, joten päätimme lähteä ajoissa.  Matkalla oli kuitenkin taas tietöitä ja mutkaa ihan riittämiin, olimme perillä juuri silloin kun pitikin olla.  Meidät otti vastaan kataramaanipurjehtijan perikuva, jos Juhaa on uskominen.  Saman näköinen kaveri oli kuulemma ollut silloinkin, kun porukka oli ollut Kap Verdellä vastaavanlaisen veneen kyydissä.

Kippati esitteli itsensä ja siinä sitten sivulauseessa totesi, että muuten tuossa veneen vieressä on sininen pingviini ja on erittäin harvinaista nähdä se näin veneestä ja tänään sitten matkareittimme kulkee...Siinä se nyt sitten oli, kauan ja hartaasti odotettu pingviini keskellä kirkasta aamupäivää.  Kunnon kuvaa ei siitä saatu, mutta nyt se on nähty.

Aluksi seilasimme moottorin avulla, sillä tuuli "sammui", oli melkein pläkä, niin kuin eräs tuntemani Seppo sanoisi.  Mutta muutaman hetken kuluttua pääsimme purjehtimaan täysein purjein.  Ja olihan se ihanaa.  Aurinko paistoi, ja oli vain tuulen humina.  Kun menimme lähelle rantaa, saattoi kuulla lintujen laulavan.  Täytyy sen verran tunnustaa, että kun aurinko meni pilveen muutaman kerran, tuuli oli kyllä ihan piristävän raikas.  Sellaisista pasaatituulista emme tänäön nauttineet.

Purjehdittuamme muutaman merimailin tai ainakin jonkun hetken, rantauduimme.  Kyseisessä kansallispuistossa on todella upeita hiekkarantoja, joiden hiekka ei ole valkoista vaan kellertävää.  Ihan kuin joukossa olisi porkkanaa, sellaisia oransseja sävyjä.  Niille rannoille on joko käveltävä polkuja pitkin tai tultava meriteitse.  Koko kansallispuiston päästä päähän kulkevan polun pituus on 51 kilometriä, joten ihan nopsasti sitä ei kävele.  

Lounaan syötyämme emme enää palanneet katamaraaniin takaisin, vaan olimme tilanneet nopeamman kyydin takaisin.  Reilun tunnin lököttelyn jälkeen meidät poimi kyytiinsä venetaksi, joka puolessa tunnissa heitti meidät takaisin lähtöpisteeseen.

Tarkoituksenamme oli käydä vielä katsomassa 170 metriä syviä Harwoods Holeja.  Raikas meri-ilma oli kuitenkin tehnyt tehtävänsä ja koska viimeinen kymmenen kilometriä kapeaa hiekkatietä ja sen päälle vielä 45 minuutin kävely, päätimme siirtää vierailun sitten seuraavaan kertaan.  Onpahan vielä jotain, mitä tulla katsomaan...

Huomenna sitten 100 kilsaa ajo Pictoniin ja lautalle.